Just one cut....

Katsoin eilen tv:stä elokuvan Kolmetoista. Olen nähnyt sen jo varmaan neljä kertaa. Minua ehkä vähän hävettää myöntää. Vaikka minun elämäni ei mennyt noin rajuksi, pystyn samaistumaan kokemuksiin. Alan itkeä kohdassa, jossa Tracy viiltelee. Viiltelyn näkeminen elokuvassa on jotenkin...outoa. "Tuollaiseltako se näyttää?" Sitä on vaikea katsoa ja toisaalta outo katsoa....

Luin myös FinFanFunin Viiltely-topicia. En tiedä miksi. En ole rekkautuneena edes Finiin... Aloin kuitenkin pohtia omaa viiltelemistä...

Mietin... Muistin... Kerran viilsin syvän ja pitkän haavan partaterällä. Se oli vahinko. Pelästyin sitä paljon. Verta tuli todella paljon. Minun oli tarkoitus viiltää vain pieni... Tai ei ollenkaan. Minulla on edelleen arpi siitä käsivarressa. En ole näyttänyt sitä kenellekään. Se on minulla edelleen muistona, mihin en saa mennä. Onneksi olen oppinut pienenä tyrehdyttämään verenvuodon, pitämään haavat puhtaina ja sitomaan haavat. Vanhemmat eivät ole nähneet haavaa. Silloin he näkivät laastarin, mutta minulla onneksi on ihan normaaleja haavojakin harva se päivä.

Mietin myös sitä, että vaikka olen näyttänyt haavoja muutamalle rakkaimmalle ihmiselle(plus terkka, terapeutit...) Ja osaan hakea viiltohaavoja, sekä erotan ne tavallisista haavoista ja ystävilläni on paljon surua ja ahdistusta. En ole nähnyt kenenkään muun viiltelevän. No tietysti yläasteella eräs tyttö näytti haavojaan avoimesti ja opelle väitti pokkana niiden tulleen risukasasta ja muutaman muun tälläisen "olen niin kova, että uskallan viiltää"-tyypin. En ole silti huomannut kenenkään muun läheiseni viiltelevän. Vaikkakin tiedän, että muutama on viillellyt ennen minuun tutustumistaan. Yhdestä en ole varma. Hän on saattanut viillellä, mutta en varmaankaan tee sitä enää.